Joakim Vigelius

Arvoisa puhemies! Palaan istunnossa aiemmin kuultuun puheenvuoroon. Täällä edustaja Honkasalo vasemmistoliitosta arvosteli kovaan sävyyn sitä, että perussuomalaiset eivät ole saaneet mitään aikaan tällä hallituskaudella, saaneet omia tavoitteitaan läpi. Miten minä muistelen, edustaja Honkasalo, että te olisitte liki jokaista maahanmuuton tiukennusta ollut arvostelemassa tässä salissa, kun niitä on ensinnäkin käsitelty täällä ja kun niitä on oltu toisaalta äänestämässä läpi. Napin painallus toisensa jälkeen teidät on nähty täällä salissa valittamassa, huutamassa ihmisoikeuksista, niiden rikkomuksista, perusoikeuksien kunnioittamattomuudesta ja ties mistä muusta, rasismista, aivan hallituskauden alusta lähtien. Kerta toisensa jälkeen te olette arvostellut tämän hallituksen tekemää maahanmuuttopolitiikkaa, perussuomalaisten kädenjälkeä sen eteen, että maahanmuutolta vaaditaan sitä, että se perustuu työhön, omillaan toimeentuloon, nuhteettomuuteen, maassa maan tavalla elämiseen. Kerta toisensa jälkeen, kun näitä lakimuutoksia on saatu läpi, te olette ollut niitä vastustamassa, ja nyt, kun me käsittelemme yhdenvertaisuusvaltuutetun kertomusta, te keksittekin kertoa, että, perussuomalaiset, ette ole saaneet mitään läpi. No, ymmärrän kyllä, minkä takia te puolustelette kovasti tätä yhdenvertaisuusvaltuutetun kertomusta. Koska hän on hyvin samoilla linjoilla kuin te vasemmistoliitossa olette olleet. Hänkin on, oman toimistonsa kera, vastustanut suurta osaa tämän hallituksen tekemistä maahanmuuton tiukennuksista. Tässä opuksessa on pitkä lista kaikkia niitä maahanmuuton tiukennuksia, järkeviä velvoittavia lisäehtoja ulkomaalaispolitiikalle, joita olemme saaneet läpi ja joita yhdenvertaisuusvaltuutettu nyt vastustaa. Miksi hän niin tekee? Koska yhdenvertaisuusvaltuutettu on kuvitellut omaksi roolikseen ajaa yksisilmäisesti ja yksipuolisesti maahanmuuttajien oikeutta tulla Suomeen ja jäädä Suomeen, ei arvioida sitä, onko siinä järkeä, että henkilö päästetään Suomeen, tai onko siinä järkeä, että hänen annetaan, sallitaan jäädä Suomeen. On terveen — täysin terveen, järkevän, rationaalisen, realistisen — maahanmuuttopolitiikan mukaista se, että me arvioimme, keitä me tänne otamme ja keiden me sallimme täällä olevan. Ja jos me emme sitä tekisi ja jos me keskittyisimme vain siihen, että puolustamme, emme kritisoi, puhumme positiivista, emme koskaan kielteistä ja negatiivista, niin lopputuloksena olisi se, että kaikki toivotettaisiin sisään ja kaikista niistä ongelmista ja kielteisistä seurauksista vaiettaisiin. Se vain näyttää tähän asti olleen sekä vasemmistoliiton, poliittisen vasemmiston että myös yhdenvertaisuusvaltuutetun linja, valitettavasti.

Arvoisa puhemies! Perkaanpa nyt vielä hieman läpi tätä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimintakertomuksen ongelmatiikkaa. Uskoisin, että suomalaisilla ei ole kovinkaan suuria ongelmia yhdenvertaisuuden kanssa, vaan tällaisen valikoivan yhdenvertaisuuden kanssa, siis sen, että hyvin valikoivasti valikoidaan, minkälaista yhdenvertaisuusnäkökulmaa tuodaan esille ja mitä jätetään huomioimatta ja esiin tuomatta. Ihan jos esimerkiksi mietitään tätä sukupuolinäkökulmaa: Sukupuoli on vahvasti läsnä tässä dokumentissa, mutta se koskee pitkälti nimenomaisesti naisten kokemia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusongelmia, on se sitten työmarkkinoilla syrjintää, raskaussyrjintää, on se lähisuhdeväkivaltaa tai vastaavanlaisia ikäviä, vastenmielisiä ilmiöitä. Mutta toisaalta ei tuoda sitä väkivallan toista puolikasta ja itse asiassa vielä suurempaa puolikasta, mikä muodostuu esimerkiksi juuri pahoinpitelyrikoksista, joista suurin osa kohdistuu miehiin, tai henkirikoksista, joista ylivoimainen enemmistö kohdistuu miehiin. Sitä ei tuoda esille. Esimerkiksi kunniaväkivaltaa taas ei mainita osana tätä naisten kokemaa väkivaltaa lainkaan. No, miksikö ei? Varmasti siksi, että yhdenvertaisuusvaltuutetun tehtävä ei ole ainakaan heidän tulkintansa mukaisesti nostaa esille ulkomaalaisasioihin liittyviä epäkohtia, vaan tuoda esille epäkohtia, jotka liittyvät ulkomaalaisväestön kokemiin ongelmiin täällä. He valitsevat tarkastella yksipuolisesti ulkomaalaisuutta ja sen mukanaan tuomia ilmiöitä. Se on ongelma, että ulkomaalaista syrjitään, mutta jos ulkomaalainen esimerkiksi raiskaa — pääkaupunkiseudulla raiskauksista, seksuaalirikoksista, liki puolet on ulkomaalaistaustaisten tekemiä — siitä ei ole sanaakaan. Samaan aikaan tässä paperissa ollaan hyvin vakavasti huolissaan naisten kokemasta seksuaaliväkivallasta, mutta jätetään mainitsematta, mikä itse asiassa on merkittävästi lisännyt seksuaaliväkivaltaa Suomessa. Toisaalta nuorten ongelmat ja siellä kasvanut, jopa alaikäisten keskuudessa kasvanut väkivaltaisuus: myöskään tässä yhteydessä ei tuoda ilmi, minkä takia se on kasvanut suuresti, millaisia uusia raaistuvia väkivallan ilmiöitä siellä nähdään, aseistusta, nöyryytysväkivaltaa. Ei tuoda esille niitä taustavaikuttimia, mitkä liittyvät monesti tähän monikulttuuristuvaan yhteiskuntaan, johon suuntaan Suomi on kovaa vauhtia menossa. Tämä on valikoivaa yhdenvertaisuus-, tasa-arvopohdiskelua, mitä yhdenvertaisuusvaltuutettu harjoittaa, ja se ärsyttää ja perustellusti suomalaisia ihmisiä. Se on aito epäkohta, että meillä on yksipuolinen viranomainen. Sen voisi kuvitella olevan täällä poliitikkojen harjoittamaa, mutta nyt sitä harjoitetaan veronmaksajien rahoilla viranomaispositiosta käsin. Se on ongelma.

Arvoisa puhemies! Kysytään suoraan: kuinka moni suomalainen veronmaksaja on koskaan kuullut rahoittavansa sellaista viranomaista kuin yhdenvertaisuusvaltuutettu? Tai toisaalta: mihin ylipäätään tarvitaan tällaista hyväpalkkaista pestiä ja sen alaisuudessa toimivia kymmeniä työntekijöitä? No, esimerkillistän toteamalla, että vasemmiston tavoin paapomaan maahanmuuttajia ja vastustamaan tämän hallituksen maahanmuuttopolitiikkaa. Se on hyvin konkreettisesti tullut esille täällä eduskunnassa tällä vaalikaudella. Valtuutetun toimistossa työskentelee ihmisoikeusraportoinnin ja ulkomaalaisten oikeuksien yksikössä yhdeksän ihmistä ja kolmisenkymmentä koko toimistossa. Tällä vaalikaudella, kun täällä eduskunnassa olemme tiukentaneet esimerkiksi ulkomaalaisille myönnettäviä Suomen kansalaisuuden ehtoja, niin yhdenvertaisuusvaltuutettu on vastustanut tätä kiivaasti. Kun me olemme lisänneet karkotettavien, monesti rikollisten ulkomaalaisten säilöön ottamista ja sen enimmäiskestoa, mikä helpottaa heidän palauttamistaan kotimaihin, niin yhdenvertaisuusvaltuutettu on vastustanut tätäkin. Kun me olemme säätäneet rajaturvallisuuslain, jolla Suomi voi kieltäytyä vastaanottamasta laittomasti rajan yli tulleita turvapaikanhakijoita, yhdenvertaisuusvaltuutettu on voimakkaasti vastustanut tätä lakimuutosta. Kun leikkasimme ulkomaalaisten kotouttamiskorvauksia aiemmin tällä kaudella, yhdenvertaisuusvaltuutettu vastusti sitä. Kun teimme säästön myös turvapaikanhakijoiden vastaanottorahoihin, valtuutettu vastusti jälleen. Kun korotimme ulkomaalaiselta työntekijältä vaadittua tulorajaa ja asetimme ehdon työttä jäävälle maahanmuuttajalle uudelleen työllistyä, yhdenvertaisuusvaltuutettu vastusti. Kun estimme turvapaikanhakijoiden jäämisen maahan tällaisella kikkailulla, valtuutettu vastusti. Kun päätimme tehostaa perusteettomilta vaikuttavien turvapaikkahakemusten käsittelyä, valtuutettu vastusti jälleen. Kun lyhensimme oleskelulupien kestoja valvonnan lisäämiseksi, yhdenvertaisuusvaltuutettu vastusti. Kun mahdollistimme kerran myönnetyn suojeluaseman lakkauttamisen väärin toimineelta Suomeen tulleelta ulkomaalaiselta, valtuutettu — yllätys, yllätys — vastusti sitäkin. Ei siis riitä, että nämä maahanmuuton tiukennukset ovat tänne eduskuntaan tulleet ja niiden laillisuutta ovat täällä jo eri toimijat arvioineet ja katsoneet, että tällaisia lakeja voidaan säätää, eikä riitä vielä sekään, että poliittinen vasemmisto iskee koko ajan näihin lakipykäliin kiinni ja on niitä vastustavinaan ja vastustaakin. Sen lisäksi meillä on viranomainen, jonka erityinen tehtävä on toimia ikään kuin viranomaistasolla poliittisena oppositiona ja poliittisena vasemmistona ja vastustaa maahanmuuton tiukennuksia — valtion viranomaisena monikymmenpäisen henkilöstön voimin. Mihin ihmeeseen me tarvitaan tällaisia viranomaisia, kun meiltä löytyy jo tämän eduskuntasalin vasen laita, joka tekee sen enemmän kuin mielellään, ehkä sille suurelle osalle ihmisiä, joita nämä maahanmuuttopolitiikan helpotukset ja ehtojen löysennykset palvelisivat, ehkä uusien äänestäjien toivossa. Enemmänhän tässä maassa olisi tosiasiallisesti tarvetta viranomaiselle, joka kaiken tämän mukatekemisen sijaan keskittyisi valvomaan esimerkiksi suomalaisen veronmaksajan etua. Montako viranomaista tulee mieleen, joka sitä täällä Suomessa tekee? [Miko Bergbom: Nolla!] Sen sijaan on erilaisia valtuutettuja, jotka keksivät ihmisille, erilaisille ihmisryhmille, ulkomaalaisille, valtavasti erilaisia oikeuksia, joita veronmaksajien tulee heille sitten tarjota. Yhden oikeus muuttuu toisen velvollisuudeksi, mutta koskaan näiltä ryhmiltä ei voida velvoittaa enempää, koska ihmisoikeudet velvoittavat meitä olemaan velvoittamatta mitään. — Kiitos.

Arvoisa puhemies! Ajattelen kannattavani tasa-arvoa, mutta joka kerta, kun näen puhuttavan yhdenvertaisuudesta nykypäivänä — esimerkiksi tällaisessa yhdenvertaisuusvaltuutetun kertomuksessa eduskunnalle — lähtee kyllä verbaalinen varmistin pois päältä. Tämä opus todella antoi siihen aihetta. Kauheasti puhutaan siitä, että yhdenvertaisuus kuuluu kaikille: se kuuluu naisille, se kuuluu lapsille, se kuuluu vanhuksille, se kuuluu ulkomaalaisille, se kuuluu vähemmistöille, mutta jäikö joku tästä pitkästä listauksesta, jota voisi jatkaa loputtomiin, kuitenkin lähes joka kerta ulkopuolelle? Jäi, jäi ja jäi. Mikä se ryhmä on? No, suunnilleen puolet maailman väestöstä: miehet, pojat, eri-ikäiset miessukupuolen edustajat. Kävin tämän opuksen läpi. Yhdenvertaisuusvaltuutetun kertomuksessa — siis kyseessä on viranomainen, jolla on 30-päinen henkilökunta miettimässä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ongelmia Suomessa — oli mainintoja naisista 150 kertaa 300 sivun joukossa. Jokainen niistä kosketti likimain naisten kokemaa syrjintää ja väkivaltaa, jotka ovat vakavia ongelmia, ja hyvä, että niistä puhutaan. No, maininnat ulkomaalaisista, heidän kokemastaan syrjinnästä, väkivallasta, rasismista: niitä oli 300 sivun joukossa noin 100 kertaa. Maininnat miehistä: 300 sivun joukossa noin kymmenen mainintaa, ja minkälaisissa asiayhteyksissä? Satoja tekstisivuja yhdenvertaisuusvaltuutetulta, kertaakaan näiden reilun kymmenen miesmaininnan joukossa miehiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta omana itsenäisenä ongelmanaan, joka kerta vain vertaillen muihin ryhmiin, ja yleensä itse asiassa mittatikkuna vähätelläkseen miehiin kohdistuvaa väkivaltaa suhteessa esimerkiksi naisten kokemaan väkivaltaan tai muiden vähemmistöjen, erilaisten ryhmien, kokemaan väkivaltaan. Ja entä muut noin puolet näistä miesten kymmenestä maininnasta? No, yhdenvertaisuusvaltuutettu listaa oikeustapauksia: Mies vakavasti pahoinpiteli naisystäväänsä. Mies murhasi naisystävänsä. Mies vainosi vaimoaan ja murhasi lapsensa. Mies murhasi vaimonsa ja poikansa. 300 sivua yhdenvertaisuusasiaa, 150 mainintaa naisille, 100 mainintaa ulkomaalaisille, kymmenen mainintaa miehille, ja kaikki niistä käytännössä miesten ongelmia vähätteleviä tai miehiä voimakkaasti syyllistäviä. Se on minusta aika irvokasta yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Siis on selvää, että monilla ryhmillä tässä maassa on erinäisiä yhdenvertaisuuden ongelmia ja tasa-arvon ongelmia, mutta on irvokasta, että tämä on se tapa, jolla käsitellään puolta meidän väestöstä — siis miehiä ja poikia, joilla on tutkitusti, tilastollisesti, valtavia tasa-arvon ongelmia tässä maassa, todella suuria sosiaalisia ongelmia. Itse asiassa kun tässä läpyskässä puhutaan niin paljon vaikkapa niistä väkivallan ongelmista, niin ketkä joutuvat Suomessa tilastollisesti eniten väkivallan uhreiksi? Tilastollisesti miehet. Suurin osa kaikista pahoinpitelytyyppisistä rikoksista kohdistuu miehiin, ja kun kävin tilastollista historiaa läpi, niin enpäs löytänyt yhtään vuotta, että olisi miehiä suurempaa ryhmää, joka joutuu väkivaltarikosten kohteeksi. Suomesta löytyy tilastoja 1750-luvulta lähtien henkirikoksista, siis väkivallasta, joka on johtanut hengen menetykseen. Tuon reilun 250 vuoden aikana ei ole ollut yhtäkään vuotta, jolloin henkirikoksissa olisi kuollut enemmistönä mikään muu ryhmä kuin nimenomaan miehet. Miehet kuolevat pahoinpitelyissä, miehet kuolevat murhien ja tappojen seurauksena, miehiä pahoinpidellään tilastollisesti enemmän vuodesta toiseen, miehet kärsivät asunnottomuudesta, päihdeongelmista, pitkäaikaistyöttömyydestä, syrjäytymisestä, huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi naiset, ja tapa, jolla me käsittelemme yhdenvertaisuutta, on se, että miehistä saadaan tällaiseen 300-sivuiseen opukseen kymmenen mainintaa, eikä yksikään ota huomioon näitä mieserityisiä piirteitä. Yhdenvertaisuus kuuluu kaikille, mutta yhdet ovat yhdenvertaisempia kuin toiset. Muuhun lopputulokseen en voi tulla, kun seuraan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokeskustelua tässä ajassa. Yhdenvertaisuusvaltuutettu: mihin unohtuivat pojat ja miehet? Jos yhdenvertaisuusvaltuutettu tätä lähetystä katsoo, niin kävin läpi myös sen toisen valtuutetun, tasa-arvovaltuutetun, aivan vastaavanlaisen kertomuksen. Siellä ilmeisesti pitäisi olla sitten lisää pojista ja miehistä ja heidän tasa-arvo-ongelmistaan kertovaa asiaa: eipä ollut. [Miko Bergbom: Oho!] Myös siellä oli muista ryhmistä huomattavasti paljon enemmän asiaa. Mitä se kertoo tästä yhdenvertaisuustilanteesta? Minusta se kertoo aika paljon.

Arvoisa puhemies! Nyt kun puhutaan tästä yhdenvertaisuusvaltuutetun roolista ja tehtävästä ja sen mielekkyydestä, niin kyllä kyseenalaistan myös ne väitteet sieltä laitavasemmalta, että kyseessä olisi täysin riippumaton viranomainen. Kuinka riippumaton voi olla semmoinen viranomainen, jonka olemassaolo, 30-henkisen toimiston olemassaolo, on täysin riippuvainen siitä, että se löytää ongelmia yhteiskunnasta, että se löytää ongelmia esimerkiksi tämän hallituksen tekemästä maahanmuuttopolitiikasta, joka on käynyt jo läpi laillisuusarvioinnin, laillisuuspuntaroinnin? [Mauri Peltokangas: Juuri näin!] Siitä huolimatta meillä on viranomainen, siis tämän parlamentaarisen opposition lisäksi viranomainen, jonka tehtävä on kaikissa tilanteissa puolustaa ulkomaalaisen oikeutta tulla maahan ja jäädä maahan, kaikissa tilanteissa, koskaan miettimättä sitä, mikä olisi suomalaisen yhteiskunnan tai suomalaisten ihmisten kannalta edullisempaa, kuten esimerkiksi edustaja Keskisarjan puheenvuorosta olisi kuultavissa. Meillä on viranomainen, jonka tehtävä on puolustaa ulkomaalaisia kaikissa tilanteissa ja olla miettimättä, [Puhemies koputtaa] mikä on kantasuomalaisten etu. Kuinka riippumatonta se on?

Arvoisa puhemies! On selvää, että työperäisessä hyväksikäytössä tämä hyväksikäyttävä taho toimii väärin. Samaan aikaan on tunnustettava, että kärsijöinä ovat sekä tämä hyväksikäytettävä että suomalaiset työmarkkinat että myös suomalainen työntekijä. Tässähän siis poljetaan normaaleja työehtoja ja normaaleja palkkatasoja ja käytetään monesti hyväksi ihmisen heikkoa asemaa. Kuten tässä hyvin lakivaliokunnan puheenjohtaja Eerola toi esille, monesti se kytkeytyy siihen, että tekijät ja uhrit ovat molemmat maahanmuuttajataustaisia. Sen takia on ehdottoman hienoa, että meidän oikeusministeri Meri tuo tällaista kiristävää lainsäädäntöä ja rangaistuksia kiristävää lainsäädäntöä, tänne eduskuntaan — ei ole ensimmäinen kerta ja toivottavasti ei myöskään viimeinen kerta. Tälläkin kertaa kiitän teitä siitä, oikeusministeri Meri.

Arvoisa puhemies! Nyt kun puhumme liikennepolitiikasta ja sen yhteydessä tietysti yleensä myös ympäristöpolitiikasta ja ilmastopolitiikasta [Tuomas Kettunen: Ja polttoaineista! — Puhuja naurahtaa] — ja vaikka sitten niistä polttoaineista, kuten edustaja Kettunen toivoo — niin yksi asia on melko varma, ei kaikilla puolilla salia, mutta ainakin tällä puolella salia ja itselleni henkilökohtaisesti: Toivon todella, ettei Suomen liikennepolitiikkaa tehdä sillä silmällä, että tällä pelastetaan maailma tai pysäytetään ilmastonmuutos. Miksi? Koska maailma ei suomalaisella liikennepolitiikalla pelastu, eikä myöskään ilmastonmuutos pysähdy sillä, että suomalaiset muuttavat omaa liikennepolitiikkaansa, oli se suuntaan tai toiseen. Sen sijaan, että me monesti tuodaan ja kävelytetään tässä keskustelussa käsi kädessä tätä globaalia näkökulmaa, Suomi ja globaali maailma, niin ehkä meidän pitäisi miettiä enemmän tämmöisiä lokaalimpia kysymyksiä, mitä ovat esimerkiksi meidän paikalliset ympäristöarvot. Niitä varmasti on syytä ajatella, kun me mietitään meidän liikennejärjestelyitä tai sitä, millaista politiikkaa me harjoitetaan, minkä metsien läpi ja minkä alueiden läpi teitä tehdään. Meidän omat taloudelliset arvot — siis ne arvokkuudet, mitä saadaan sillä, että tiestöllä pääsevät sekä yksityisautot että tavara kulkemaan jouhevasti, ja ne huoltovarmuuteen liittyvät kysymykset maanpuolustuksellisesta näkökulmasta tai kriisiaikojen näkökulmasta, että se rahti löytää perille, vaikka toimitusketjuihin tulisikin ongelmia — ja toisaalta sitten ihmisten arkea koskevat toiminnalliset kysymykset ovat niitä, joiden näkökulmasta tätä meidän omaa liikennejärjestelmää tulisi kehittää, ei sillä ajatuksella, mikä monesti varsinkin vihreiltä kansanedustajilta tässä salissa kuuluu, jossa ajatellaan, että Suomen on etunenässä tehtävä näitä toimia liikenteen saralla, ylipäätään liikennesektorilla, nimenomaan maailman pelastamiseksi. Jos meidän päästömme ovat se promille tai puolitoista maailman kokonaispäästöistä, niin se on vain surullinen ja kiusallinen tosiasia, että suomalaista liikennejärjestelmää tai ihan suomalaista arjen autoilijaa kurittamalla eivät nämä ongelmat globaalisti ratkea. Se esimerkin näyttäminen hinnalla millä hyvänsä voi käydä hyvin kalliiksi suomalaiselle autoilijalle, se voi käydä hyvin kalliiksi suomalaiselle teollisuudelle, se voi käydä hyvin kalliiksi koko suomalaiselle kansakunnalle. Sen takia näitä on tehtävä ehdottomasti eniten siitä paikallisesta, lokaalista, alueellisesta, valtakunnallisesta näkökulmasta, ei vihreiden tapaan miettien suuria globaaleja kysymyksiä, Ne voivat kulkea siinä rinnalla, mutta politiikan tekeminen ne etunenässä sokaisee meidät niiltä vaikutuksilta, mitä me voidaan kokea täällä Suomen rajojen sisäpuolella.

Arvoisa puhemies! On niin, että jos olemme avuntarpeessa ja joku tämän avuntarpeen ohessa, kun siihen ollaan apua tarjoamassa poliisin, ensihoidon tai sitten pelastuksen kautta, tulee siihen häiriköimään väkivaltaisesti, uhkaavasti, niin hän samanaikaisesti häiritsee paitsi sitä auttamistyötä myös näitä auttajia ja myös sitä avuntarpeista ihmistä. Sen takia nimenomaan tällä sinivilkkusabotaasia koskevalla lainsäädännöllä pyritään siihen, että pelote aiheuttaa tällaista uhkaa kasvaa, toisaalta siihen, että tällaiset häiriötilanteet vähenisivät, ja jos niin ei käy, vaan tällaista ongelmatoimintaa jatkossakin nähdään, siitä pystytään sitten kovemmin rankaisemaan näitä tekijöitä. Kaikkiin näihin vaikutuksiin tällä lainsäädännöllä pyritään. Se on hyvää jatkoa tällä hallituskaudella tehdyille muillekin koventamistoimenpiteille, mitä esimerkiksi kriminaalipolitiikassa on nähty. Se on tarjonnut suojaa ja yhtäältä mahdollisuuksia poliisille puuttua rikoksiin, selvittää niitä, saattaa rikolliset vastuuseen, ja toisaalta rikosten uhreille mahdollisuuksia saada oikeutta rikoksen kohteeksi joutumisessaan. Tällä lainsäädännöllä laajennetaan tätä entisestään, ja se laajennetaan koskemaan muitakin viranomaisia kuin pelkästään poliisia. Tämä on ehdottoman hyvää lainsäädäntöä. Kannatan tätä voimakkaasti.

Arvoisa puhemies! Suomi on nyt päättämässä merkittävästä kaivosveron korotuksesta. Hallituksen päätöksellä kaivosvero nelinkertaistetaan ja sen verotuotto kasvaa arvioidusti 70 miljoonalla eurolla. Suomen ei tule olla Pohjolan kaivossiirtomaa. Meidän ei tule olla maa, josta kaivetaan maan rikkaudet maailmalle ilman, että me myös hyödymme siitä ja riittävästi. Suomalaisille on jäätävä kaivoksistaan käsiin nykyistä enemmän, siis enemmänkin kuin riskit ja mahdolliset ympäristöhaitat. Vaikka ennestään korkean veroasteen maassa entisestään kiristyvä verotus ei yleisesti ottaen ole juhlinnan aihe, on kohtuullista, että me suomalaiset saamme asianmukaisen korvauksen siitä vauraudesta, jota maaperästämme kaivetaan ja jota emme koskaan enää saa takaisin. [Markus Lohen välihuuto] Suomessa kaivostoiminnan verotus on ollut kansainvälisestikin vertaillen poikkeuksellisen alhaista. Paljon kertoo sekin, että kaivosvero otettiin käyttöön vasta vuoden 2024 alusta ja ensimmäinen noin 30 miljoonan euron veropotti jaettiin tänä vuonna valtion ja kuntien kesken. Kaivoskunnille, kuten Sodankylälle ja Sotkamolle, vero toi jo yli neljän miljoonan euron tulot. Nyt metallisten kaivosmineraalien vero nostetaan nelinkertaiseksi hallitusta edeltävästä tasosta, siis 0,6 prosentista 2,5 prosenttiin malmin sisältämän metallin verotusarvosta. Teollisuusmineraalien määrärojaltia puolestaan korotetaan kolminkertaiseksi 20 sentistä 60 senttiin tonnilta malmia tai hyötykiveä. Lisäksi kaivosten niin sanotuista sivuvirroista, eli sellaisista louhitun malmin sisältämistä kaivosmineraaleista, joita ei oteta talteen tai tuoteta kaivoksesta lainkaan, ei jatkossa pääsääntöisesti tarvitsisi suorittaa veroa. Kokonaisuutena tälle uudistukselle tavoitellaan noin 70 miljoonan euron vuotuista lisätuottoa vuodesta 2027 alkaen. Se on merkittävä parannus tilanteeseen, jossa kaivostoiminnan veroaste on pitkään ollut kansainvälisestikin vertaillen matala. Kaivosteollisuus on voimakkaasti näitä korotuksia vastustanut, sillä korotus luonnollisesti lisää niiden kuluja ja investointiriskiä. Toisaalta osa keskustelijoista on esittänyt vieläkin tuntuvampia, jopa monikymmenkertaisia veronkorotuksia joidenkin kaivospainotteisten maiden esimerkkiä seuraten. Näen, että Suomen on näiden näkökulmien välillä tasapainoteltava. Suomi tarvitsee kaivoksiaan, emmekä lähtökohtaisestikaan ole pääomarikkain, kaikilta osin houkuttelevin tai riskittömin kohde kannattavalle kaivostoiminnalle. Toisaalta emme voi myöskään kompensoida tätä aliverottamalla maaperämme kaivantaa, etenkin kun kaivosteollisuutemme on vähemmän kansallista ja enemmän kansainvälistä kuin mitä Ruotsissa. Kun annamme maailmalle mineraaleja, joilla synnytetään teknologioita ja hyvinvointia vielä vuosikymmeniksi, on kohtuullista, että Suomi ja suomalaiset saavat niistä korvauksen jo nyt. Siksi kannatan kaivosveron korottamista.

Arvoisa puhemies! Ymmärrän toki, että keskusta mielellään vie keskustelun ylipäätään meidän palveluihin ja palveluverkkoon, kun me puhutaan juuri siitä, että me perisimme lukuvuosimaksuja käytännössä ulkomaalaisilta opiskelijoilta. Tämä ei vie mahdollisuutta kunnilta edelleen järjestää esimerkiksi ulkomaalaisia opiskelijoita sinne toiselle asteelle. Sitä mahdollisuutta ei viedä pois, koska kunnilla on laaja autonomia ja on mahdollista edelleen järjestää tätä opiskelijatuontia. Mutta se, mitä tässä nyt tehdään, on se, että siitä halutaan periä korvaus. Eli tehdään pakolliseksi periä lukuvuosimaksuina korvaus siitä palvelusta, joka nyt järjestetään. Eikö se ole ihan kohtuullinen vaatimus, että jos tänne tullaan nauttimaan suomalaisesta esimerkiksi lukiokoulutuksesta, joka maksaa karkeasti sen kymppitonnin vuodessa vähän riippuen siitä, mikä yksikkökustannus on ja kuinka suuria yksiköitä on olemassa kussakin kunnassa, niin eikö ole kohtuullista, että suunnilleen tämän hinnan siitä koulutuksesta maksaa se ulkomaalainen opiskelija? Pidän sitä kohtuullisena. Jos te ette pidä sitä kohtuullisena, ymmärrän. Te haluatte, että valtio maksaa kuntien puolesta [Puhemies koputtaa] ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutuksen, mutta meille se ei käy.

Arvoisa puhemies! Minun on edelleen vaikea tässä salissa ymmärtää, miten tuollainen perinteinen maaseudun puolue, joka keskusta on ollut olevinaan vuosisadan ajan Suomessa, perustaa nykyisin tämän oman politiikkansa siihen, että maaseutu pidetään elinkelpoisena ja elinvoimaisena siten, että kun ihmiset eivät asu siellä enää samaan tapaan, niin tuodaan asukit sitten toisaalta. Te olette johtava maahanmuuttopuolue Suomessa käytännössä tällä hetkellä, yhdessä sosiaalidemokraattien ja ehkä vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa kilpailette tästä tittelistä. Eli miten saadaan mahdollisimman paljon, kustannuksista viis, maahanmuuttajia täyttämään syrjäseutuja, pieniä lukioita, pienien paikkojen terveyskeskuksia, kun palvelut pitäisi järjestää sen pohjalta, kuinka paljon niille on tarvetta. Palveluita ei pidä ylläpitää jossakin sen takia, että halutaan ylläpitää palvelu, vaan palvelut ovat ihmisiä varten, ja jos ihmisiä ei jossakin ole, niin luonnollisesti se palveluverkko joutuu muuttumaan sen myötä. Mutta jostakin syystä keskustalle on pesiytynyt se ajatus, että kun palveluilla ei enää ole tarpeeksi käyttäjiä, niin sen sijaan, että sen palvelun tarvetta tai laajuutta tai vaihtoehtoisia toimintatapoja mietittäisiin, tuodaan lukiolaiset, tuodaan ihmiset maailmalta, tuodaan vaikka turvapaikanhakijat ja vastaanottokeskuksia täydentämään sinne pienille paikkakunnille, koska sekin tuo elinvoimaa. Kunta saa elinvoimaa, kun tulee turvapaikanhakijoita ja kiintiöpakolaisia sinne. Ja kukaan ei välttämättä siellä keskustalaisista päättäjistä tiedä, mikä on tämän koko julkistaloudellinen hinta. Katsotaan vaan siitä oman kunnan näkökulmasta, että meidän kunta nettoaa tästä, kun valtio maksaa. Mutta kuka maksaa valtion puolesta ne rahat? Ne kuntalaiset, jotka maksavat kyllä sitä valtion tuloveroa. [Olga Oinas-Panuma: Ei tullut vastausta lukiokysymykseen, yllätys!] — Mikäs se edustaja Oinas-Panuman kysymys oikein oli? Voitte esittää sen uudelleen, niin vastaan siihen.

Arvoisa puhemies! Kenen vastuulla on kustantaa ulkomaalaisen opiskelijan opinnot Suomessa? Onko vastuu suomalaisella vai ulkomaalaisella itsellään? Jatkossa enenevissä määrin ulkomaalaisella itsellään, nimittäin nyt päättämällämme lailla säädämme lukuvuosimaksut ulkomaisille opiskelijoille lukioihin ja ammattikouluihin. Kyse on sikälikin tärkeästä asiasta, että lukiovuosi kustantaa opiskelijaa kohti karkeat 10 000 euroa vuodessa. Ammattitutkinnoissa hintahaitari on laaja, mutta puhumme edelleen tuhansista euroista. Maksuton suomalainen koulutus ei siis ole ilmaista, ja siksi jatkossa perimme siltä ulkomaalaiselta kustannuksia vastaavan lukuvuosimaksun. Tätä muutosta ovat täällä eduskunnassa kovasti kritisoineet erityisesti vasemmiston ja keskustan edustajat, ja kuulkaa nyt, toverit vasemmalla ja keskellä: Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalitoimisto eikä sen enempää koko maailman terveyskeskus, hoivakoti, vankila tai tämän lakimuutoksen tapauksessa myöskään koko maailman koulutuskeskus. Suomalaisille tarkoitettu suomalainen koulutus ei ole globaali perusoikeus. Se ei ole oikeus, jonka pitäisi olla tarjolla kenelle tahansa, missä tahansa ja hinnalla millä hyvänsä. Meillä eivät riitä rahat, jos suomalaisten perusoikeudet peruspalveluihin ovatkin kaikkien maiden kansalaisten kansalaisoikeuksia ja maksutta. Jotkut yrityksethän ovat tehneet tästä opiskelijamaahantuonnista itselleen elinkeinon, eli tienataan tuomalla opiskelijoita Afrikasta ja Aasiasta suomalaisen koulutuksen piiriin. Bisnes on bisnestä, mutta epätervettä osaoptimointia tässä järjestelyssä on, ettei laskun viime kädessä maksava taho välttämättä hyödy koko kuviosta lainkaan. Kyse on ikään kuin verorahoitteisesta riskisijoittamisesta. Voittoa takovat yritykset ja valtionosuuksia nauttivat kunnat keräävät hyödyt, kun taas valtion ja veronmaksajan kustannettavaksi voivat koitua suuret taloudelliset ja sosiaaliset, yhteiskunnalliset riskit. Tähän asti lukiokoulutuksessa valtion myöntämä rahoitus on perustunut opiskelijamääriin ja yksikköhintoihin. Siksi osasta Suomen lukioista on tullut jopa riippuvaisia ulkomaalaisista opiskelijoista. Kolmansista maista eli EU:n ja Eta-alueen ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden määrä vaihtelee lukiokohtaisesti, mutta yksittäisissä suomalaislukioissa ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä voi olla jopa 70 prosenttia kaikista opiskelijoista. Valtio siis maksaa valtionosuuksina tukea lukio-opetusta järjestäville kunnille. Esimerkiksi Etelä-Savossa Rantasalmen lukiossa on 60 oppilasta, joista puolet ykkösluokkalaisista on tullut ulkomailta, kuten Vietnamista, Myanmarista, Thaimaasta ja Kiinasta. Kustakin oppilaasta kunta saa noin 12 000 euroa valtionosuutta, yhteensä 700 000 euroa. Tuosta summasta vähennetään omavastuuosuus, joka pienellä Rantasalmella on noin 330 000 euroa. Käytännössä Rantasalmi siis nettoaa lukio-opetuksen perusteella valtiolta 370 000 euroa. Jos Rantasalmella ei olisi lukiota tai lukion täyttäviä ulkomaalaisia, 370 000 euron valtionosuus jäisi saamatta. Siksi yhä useammassa kunnassa kaavaillaan opiskelijatuonnin lisäämistä jopa tuhansiin ihmisiin. [Jari Ronkainen: Bisnes!] Voidaan kysyä, onko tosiaan itseisarvo, että mahdollisimman monessa kunnassa säilytetään opiskelijapulasta huolimatta lukio. Ja jos irtaudumme siitä kunnan ja toisaalta tällä bisneksellä tulosta takovan yrityksen näkökulmasta pyrkien arvioimaan tätä ilmiötä koko julkistalouden näkökulmasta, kysyn, onko oikein, onko järkevää tai onko tarkoituksenmukaista täyttää tyhjenevät suomalaiset lukiot ulkomaalaisilla. Onko tällainen käytännössä katsoen epäsuora kuntien elinvoimaa hengittävä muuttoliike taloudellisesti, saati eettisesti, kestävällä pohjalla? [Tuomas Kettusen välihuuto] Ja jos näin on, jos on, että se on taloudellisesti kestävää, keskustan edustaja Kettunen, miksi kunnalle elinvoimaa tuottavan ja taloudellisen toiminnan tulisi olla valtion osakustantamaa? Miksi hyötyjä eli kunta ei maksaisi viuluja, jos tämä todella on kannattavaa? Jos nämä ulkomaalaiset opiskelijat ovat niin kriittinen elinvoiman ehto kunnalle, kuten keskustan puheenvuoroissa on täällä kuultu, voivat tätä mielivät kunnat houkutella sitä täysimääräisesti omakustanteisesti jatkossakin esimerkiksi stipendejä heille myöntämällä. Mutta lukuvuosimaksut tullaan silti jatkossa perimään. Kunnat päättäkööt itse, miten näitä maksuja hyödynnetään ja miten niitä käytetään sen elinvoiman lisäämiseen. Vaikka perusopetuksen monipuolisuuden turvaaminen ja toisen asteen palveluiden turvaaminen ja alueiden elinvoiman parantaminen ovat niin kuntien kuin valtionkin etuja, tärkeitä tavoitteita, ne tulisi pyrkiä saavuttamaan aivan muilla keinoilla kuin lukiokoulutuksen opiskelijamääriä manipuloimalla kolmansista maista tuoduilla tuontilukiolaisilla tai tuontiammattikoululaisilla, ikään kuin oppilaitokset olisivat vain joitakin tuotantolaitoksia, jotka tarvitsevat raaka-ainetta tuontituotteena kotimaisen raaka-aineen ehtyessä loppuun. Kun palveluille ei riitä enää käyttäjiä, vaihtoehtona ei ole, että palveluita supistetaan, vaan tuodaan käyttäjät ulkomailta. Tälle on ollut sanakin käytössä, mutta sitä ei ilmeisesti saisi sanoa ääneen. Hyvä uutinen on, että nyt tätä järjestelmää korjataan. Jatkossa ulkomaalainen maksaa opiskeluistaan lukuvuosimaksuina lukiossa ja ammattikouluissa ja jo aiemmalla päätöksellä myös korkeakouluissa. Toisaalta tuontiopiskelijoilla kikkailun ehkäisemiseksi heitä ei otettaisi jatkossa huomioon myöskään kunnan valtionosuuksia määritettäessä. Lopuksi todettakoon, että on totta, etteivät tällaiset ulkomaalaisten lukuvuosimaksut toisella asteella ole käytössä esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa tai Islannissa. Nyt tehtävän muutoksen myötä Suomi on siis kunnianhimoisemman maahanmuuttopolitiikan edelläkävijöiden joukossa yhdessä Tanskan kanssa. Arvoisa puhemies! Suomi on valitsemallaan linjalla siis maahanmuuttopolitiikan suunnannäyttäjä — tervetuloa mukaan myös siellä keskellä ja vasemmalla puolella salia.

Arvoisa puhemies! Palaan vielä aiempiin puheenvuoroihin. Tässä aiemmin vahvan periaatteellisessa puheenvuorossaan edustaja Kiljunen pyysi arvostamaan ja arvioimaan ihmisyyttä, kun käytetään puheenvuoroja maahanmuuttopolitiikasta ja pysyvien oleskelulupien ehtojen tiukentamisesta. Kun katsotaan ihmisyyden sisälle, niin kautta historianhan ihmiset ovat muodostaneet rajattuja yhteisöjä. Ihmiset ovat järjestäytyneet yhteisen kielen, kulttuurin, historian, poliittisen itsehallinnon ympärillä. Nykyajan kontekstissa tätä voisi kutsua vaikkapa kansallisvaltioksi, ja se on paitsi käytännöllisesti myös inhimillisesti katsottuna varsin perusteltu tapa järjestää toimiva yhteiskunta. Kun puhutaan periaatteellisella tasolla, niin katsoisin, että toimivan yhteiskunnan perusedellytyksiin lukeutuu muun muassa se, että valtio on vastuussa omille kansalaisilleen, kansalaiset rahoittavat oman valtionsa, kansalaiset noudattavat sen oman valtionsa yhteisiä pelisääntöjä ja valtiolla on selkeät rajat niin maantieteellisesti kuin kansalaisuuksien ja oleskelunkin suhteen omalla alueellaan. Jos näitä perustavanlaatuisia yhteiskunnan järjestäytymiseen liittyviä kysymyksiä lähdetään kyseenalaistamaan, siis käytännössä maahanmuuttopolitiikkaa lähdetään kyseenalaistamaan esimerkiksi rakkauden ja liikkumisvapauden rajoittamisena, kärsimystarinoilla, kansojen vankiloilla, ihmisoikeusloukkauksilla, ihmiskaupalla, orjakaupalla tai noitavainolla, sorrutaan aika yksipuoliseen, tunnelatautuneeseen ja älyllisesti epärehelliseen, utopistisen humanistiseen ajatteluun. Voi politiikan asiakysymyksissä toki näistäkin keskustella, mutta sillä ei välttämättä enää ole kovin paljon sitä yhtymäpintaa realismin ja käytännöllisyyden kanssa, jos asioita lähestytään vain ja ainoastaan tunne ja oma subjektiivinen kokemus edellä. Toisin kuin edustaja Kiljunen puheessaan esittää, itse katson, että valtio ei ole pelkkä hallintorakenne eivätkä sen lait ja säännöt pelkkiä hallintokäytäntöjä, ne ovat paljon enemmän. Valtion ja yhteiskunnan muodostaa kansa, ne ihmiset ja ihmisyys, joka täältä kumpuaa, johon te, edustaja Kiljunen, pyysitte katsomaan. Se kumpuaa meistä, ja myös te edustatte sitä valtiota, näitä ihmisiä täällä Suomessa, meitä päättäjiä, meitä ihmisiä tämän salin ulkopuolella ja sitä ihmisyyttä. Käsittääkseni sosiaalidemokraatitkin ovat perinteisesti olleet hyvinvointivaltion, sosiaaliturvan ja laajojen palveluiden puolustajia. Kysyisinkin: Miten näette tällaisen yhtälön toimivan tässä edustaja Kiljusen visioimassa rajattomassa maailmassa, jota lähestytään pelkästään tunne edellä, jossa ihmisyyteen katsominen edellyttää sitä, että ovi jätetään raolleen, toisinaan sepposen selälleen, ja jälkikäteen ei katsota, ketä on edes päästetty sisään? Mitä kävisi, jos kaikille universaali oikeus tulla ja jäädä suomalaiseen valtioon olisi todella siis universaali oikeus, pysyvä lupa kaikille, pysyvä lupa nauttia sen sosiaaliturvaa, tulla sen palveluiden palveltavaksi, jäädä, vaikkei jäämiselle järkisyitä välttämättä täällä jo ennestään olleiden näkökulmasta enää olisi? Mitä kävisi, kun tähän kaikkeen olisi oikeus mutta ei velvollisuuksia? Onko demareiden paljon korostaman hyvinvoinnin, hoivan, takuiden, sitoumusten ja palveluiden vastineeksi liikaa velvoittaa myös maahanmuuttajalta työtä ja omillaan toimeentuloa? Ei minusta. Ovatko oikeuksien vastineeksi esitetyt velvoitteetkin niitä ikäviä hallintorakenteita, jotka rajoittavat ihmisyyteen katsomista ja vertautuvat noitavainoihin? Suomeen tuloa rajoittava ja velvoittava maahanmuuttopolitiikka on sitä aivan samaa ihmisyyttä ja välittämistä. Se on politiikkaa, jossa se hoiva vain kohdentuu hieman eri tavalla, ei globaalisti kaikkia kohtaan vaan sitä lähimmäistä kohtaan, sitä ihmistä, josta me oikeasti pystymme pitämään aivan ensisijaisesti huolta ja josta meillä on myös ensisijaisesti vastuu kantaa huolta, siis suomalaisiin. Sehän on lähtökohtaisesti tämän valtion päättäjien tehtävä, ei kenenkään muun. Toisaalta mitä rakkautta tai ihmisyyttä se on, että suomalainen päättäjä esimerkiksi löperöllä maahanmuuttopolitiikalla aiheuttaa inhimillisesti katsoen hyvin vaikuttavia ja laajoja ongelmia, esimerkiksi työperäisen maahanmuuton puolella käytännössä juuri sitä orjakauppaa muistuttavia olosuhteita? Entä jos me maahanmuuttopolitiikallamme aiheutamme sen, että syntyy niin sanottu ankkurilapsi-ilmiö, lume- ja pakkoavioliittoja? Tai kuinka paljon ihmisyyttä katsoo silmiin päättäjä, joka sysää sivuun tiedon puskaraiskauksesta tai tilastolliset yliedustukset todeten, että no, kyllähän suomalainenkin? Sepä on inhimillinen vastaus. Kun katsotaan ihmisyyteen, rajaton maailma pelkillä vapauksilla tuottaa melko epäinhimillisen lopputuloksen, ei ihmisyyteen katsovaa vaan epäinhimillisen. Toimivaa yhteiskuntaa ei voi järjestää pelkästään ja yksin rajattomuuden, globaalin yhteisön tai pelkkien vapauksien varaan, vaan se edellyttää myös velvollisuuksia. Se, että valtio pystyy toimimaan näin, että se edistää ja suojelee omien jäsentensä, kansalaistensa etua, on juuri sitä ihmisyyden sisälle katsomista, jota Kiljunenkin korosti. Pidän hyvin mahdollisena, että kun edustaja Kiljunen puhui tästä, niin tulee mahdollisesti olemaan aika, jolloin katsotaan taaksepäin ja kysytään, miten oli mahdollista 2000-luvun alussa suhtautua kansallisvaltioihin ja sen rajojen puolustamiseen niin kevytmielisesti kuin tässä ajassa on suhtauduttu, että oli aika, jolloin koettiin ja podettiin eettistä stressiä eduskunnassa siitä, että omat asetettiin edelle, omista rajoista pidettiin huolta ja tulijoilta uskallettiin velvoittaa hieman aiempaa enemmän.

Arvoisa puhemies! Palaan ensimmäisessä käsittelyssä käytyihin keskusteluihin tämän lakipykälän osalta koskien pysyviä oleskelulupia. Siinä keskustelussa edustaja Kiljunen käytti seuraavanlaisen puheenvuoron: ”Tätä kaikkea inhimillisesti katsoen tämä keskustelu tuntuu täysin kreisiltä ja kummalliselta. Sen takia kyllä vähän häkeltyneenä katson, kun maailma menee taaksepäin, ikään kuin kutistuu, koska maailma tulee pienenemään. Tulee olemaan aika, että tätä maahanmuuttopoliittista keskustelua käsitellään ja katsotaan niin, kuinka on mahdollista, että 2000-luvun alussa vielä tuolla tavalla kohdeltiin ihmistä. Vähän samalla tavalla kuin noitavainot ovat olleet aikoinaan tai orjakauppa on ollut aikoinaan, ihminen on ollut kauppatavaraa, ihmisiä on kaupattu. Mutta puhukaa ja katsokaa ihmisyyden sisälle, kun käytätte näitä puheenvuoroja. Niin monta kärsimystarinaa tälläkin prosessilla olette aikaansaamassa.” Tällaisen väkevän puheenvuoron osan edustaja Kiljunen käytti täällä puhuessaan kanssamme, ja palaan siihen nyt jälkikäteen. Kertokaa, edustaja Kiljunen, kuka kaltoinkohtelee ja ketä. Jos tänne on saapunut ulkomaalainen, maahanmuuttaja, ja hän ei täällä pitkään oleskeltuaankaan, pysyvää oleskelulupaa tänne Suomeen hakiessaankaan ole esimerkiksi töissä, tullut omillaan toimeen, oppinut kieltä tai muultakaan osin integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan siitä huolimatta, että nauttii tämän maan palveluista, tämän maan etuuksista, kaikesta siitä hienosta, mitä tämä maa tarjoaa jokaiselle meistä täällä asuvalle varallisuustasoon, koulutukseen, alkuperään katsomatta, niin kuka kaltoinkohtelee ja ketä tällaisessa tilanteessa? Itse ajattelen, että jos me laitamme joitakin rajoja sille, kuka pääsee nauttimaan Suomesta, sen palveluista, sen etuuksista, sen tuista, siitä rauhallisesta ja turvallisesta yhteiskunnasta, joka on aika ainutlaatuinen tällä pallolla, niin se ei ole kaltoinkohtelua. Se on päinvastoin, se on päinvastoin, nimenomaan Suomen hyvänä pitämistä. [Juha Hänninen: Lähimmäisenrakkautta!] — Se on lähimmäisenrakkautta. Kyllä, edustaja siellä tiesi oikein, se on lähimmäisenrakkautta. — Se on juuri sitä, että me pidämme ensisijaisesti omista huolta ja me koitamme pitää huolen siitä, että omilla on asiat hyvin. Jos me otamme tänne ihmisiä muualta maailmasta, jos he haluavat tulla tänne, niin me teemme myös arvostelun ja arvion siitä, haluammeko me heitä tänne hoidettavaksemme, vai voivatko he hoitaa myös itsensä täällä ilman, että meidän tarvitsee heitä hoivata. Mutta jos on tilanteita, että ihminen ei työllisty, hän ei tule omillaan toimeen, hän ei opi kieltä, hän ei kotoudu, hän ei integroidu osaksi suomalaista yhteiskuntaa, niin ehkä hänen paikkansa ei sitten ole suomalaisessa yhteiskunnassa. Kyllä tällainenkin mahdollisuus on pidettävä mielessä, kun maahanmuuttopolitiikkaa harjoitetaan. Ei lähtökohta voi olla aina se, että rima mahdollisimman alhaalle, kaikki sisään, ja jos ei onnistu, yritä uudelleen, yritä uudelleen, yritä uudelleen, ja että missään kohtaa ei sanota, että nyt yritykset riittävät, nyt näyttää siltä, että tämä yrittäminen ei johda mihinkään, niin että haepa vauhtia sieltä kotimaasta. Maahanmuuttopolitiikkaa ei voi harjoittaa ilman velvollisuuksia ja vaatimustasoja. Muuten ei tarvita maahanmuuttopolitiikkaa. Muuten tarvitaan vain virkailijat rajalle osoittamaan, että tuonne päin, sisälle vaan kaikki. Ei me tarvita Maahanmuuttovirastoa, ei me tarvita viranomaisia valvomaan, keitä tänne tulee, kaikki vaan sisään. Ei valvota sitä, kuka täältä poistuu ja millä ehdoilla. Ei vahdita sitä, täyttyvätkö ne ehdot sen jälkeen, kun tänne on päästy. Juuri tällaisten ongelmien estämiseksi — ettei työllistytä, ettei tulla omillaan toimeen, ettei opita kieltä, ettei kotouduta suomalaiseen yhteiskuntaan —, näiden ongelmien torjumiseksi tämä hallitus tekee nyt näitä kiristyksiä, mukaan lukien nyt pysyviin oleskelulupiin. Siinä ei ole mitään väärää, eikä se ole millään tavalla kenenkään kaltoinkohtelua, noitavainoja tai yhtään mitään muutakaan, mitä edustaja Kiljusen aivan uskomattomassa puheenvuorossa täällä kuultiin. Itse uskon, että tulee olemaan aika, hieman Kiljusta mukaillen, että tätä 2000-luvun liberaalia, kaikissa huonoissa merkityksissään liberaalia, maahanmuuttopolitiikkaa, avoimien rajojen politiikkaa, aivan uskomatonta naiiviutta ja sinisilmäisyyttä tullaan katsomaan kyllä pahalla, hyvin pahalla ja mietitään, miten on voitu laiminlyödä omia ja omaa kansakuntaa näin pahalla tavalla.

Arvoisa puhemies! Millä ehdoilla maahanmuuttaja saa luvan jäädä pysyvästi Suomeen? Tästä on kyse, kun puhumme pysyvistä oleskeluluvista ja niiden tuntuvista kiristyksistä, joita olemme nyt täällä eduskunnassa säätämässä. Pysyvän luvan saatuaanhan ulkomaalaisella ei enää ole samanlaista velvollisuutta tehdä täällä Suomessa työtä tai tulla omillaan toimeen. Siksi niitä ei tulisi kevyin perustein myöntää. Aiemmin pysyvän oleskeluluvan ehdot ovat olleet poikkeuksellisen kevyet Suomessa, kunhan aiemman oleskeluluvan ehdot on yhä täytetty ja maassa on vietetty neljä vuotta. Kovin ovat kevyet ehdot olleet: ei vaatimusta kielitaidosta, monissa tapauksissa ei edes työstä tai turvatusta toimeentulosta, siitä, että olisi kontribuoinut tälle yhteiskunnalle jotakin olonsa aikana. Nyt tämä muuttuu. Tiukennamme pysyvän oleskeluluvan saamisen ehtoja. Korotamme ulkomaalaisilta vaaditun asumisajan pääsääntönä neljästä kuuteen vuoteen, lisäksi edellytämme jatkossa, ettei luvansaaja nojaa suomalaiseen sosiaaliturvaan, vaadimme jatkossa hakijoilta myös suomen tai ruotsin kielen taitoa, ja korotamme rikosten tekemisestä seuraavia sanktioita pysyvän oleskeluluvan hakijalle. Tiukennusten ohella kuitenkin korkean lisäarvon tulijoille tarjotaan joitain kevennyksiä ehtoihin korkeakoulututkinnon, työhistorian tai kielitaidon omaamisen kautta, siis kannustimia juuri niille erilaisille maahanmuuttajaryhmille, jotka pystyvät kontribuoimaan tähän yhteiskuntaan ja jotka ovat jo osoittaneet, että haluavat kotoutua ja että heillä on myös edellytyksiä jäädä tänne. Kaikkinensa pysyvien oleskelulupien ehtoja kiristetään, jotta virheiltä voitaisiin välttyä ja varmistua, että tänne pysyvästi jäävät ulkomaalaiset ovat Suomelle hyödyksi, eivät haitaksi, ja että he osallistuvat Suomen rakentamiseen, eivät sen rasittamiseen.

Arvoisa puhemies! Te olette SDP:ssä hyvin kiitettävästi vastustaneet kaikkea, mitä hallitus tekee. Te olette vastustaneet täällä kiivaasti säästöjä, te olette vastustaneet työmarkkinatoimia, te olette vastustaneet veronalennuksia, ja te olette vastustaneet veronkiristyksiä. Jos hallituksen vaihtoehto ja sen harjoittama politiikka ja sen tekemät päätökset tässä salissa ovat todella olleet niin surkeita kuin SDP:n vastustuksesta voisi päätellä, niin minkä ihmeen takia tässä teidän vaihtoehdossanne on nyt hyväksytty suurin osa tämän hallituksen tekemistä säästöistä sosiaaliturvaan ja etuuksiin ja toisaalta ne työmarkkinauudistukset ja ‑toimet, joita te olette haukkuneet? Te olette nekin tänne hyväksyneet pohjiin suurilta osin. Ainoa asia, mitä te täällä peruuttelette, on, että kosmeettiset, pienet almut annatte ihmisille takaisin niistä suurten säästöjen ja työmarkkinauudistusten kokonaisuuksista. Pieniä myönnytyksiä takaisin ihmisille, ja ennen sitä te olette populistisesti ratsastaneet kaiken vastustamisella. Minua kiinnostaa, mikä on se Lindtmanin linja. Oletteko te vasemmistopopulistisia, [Puhemies koputtaa] kuten Marinin aikana, kun mistään ei leikattu, [Puhemies: Aika!] vai onko niin, että hallituksen linja vähän kiinnostaakin Lindtmanin riveissä? [Miko Bergbom: Hiljaista tuli!]

Kiitos, arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti: Omaishoitajat varmasti ovat palkkionsa ansainneet, ja olisi hienoa, että yhä useammalla alueella niihin palkkioihin riittäisi rahoitusta. Hallitus tietysti pyrkii täällä omalla päätökselläänkin siihen, että palkitsemistasoa pystyttäisiin nostamaan ja että toisaalta alueet pystyvät tekemään sitten omia ratkaisujaan sen suhteen. Valitettavaa on, että todennäköisesti osalla alueista tämäkään eduskunnan tekemä päätös ja määrittämä rahasumma ei täysimääräisesti kohdennu siihen, mihin se on tarkoitettu, vaan alueilla voidaan tehdä toisenlaisiakin johtopäätöksiä ja osoittaa rahaa sellaisiin käyttökohteisiin, joita täällä eduskunnassa ei ole edes tajuttu ajatella ja joihin me emme pysty omalta osaltamme edes tällä hetkellä vaikuttamaan. Haluan kuitenkin nostaa vielä esille tähän edustaja Lindénin puheenvuoroon viitaten: Olin silloin käynnistämisvaiheessa mukana Pirkanmaan hyvinvointialueella, ja valitettavasti muistan hyvin eläväisesti sieltä ne keskustelut, mitä käytiin, kun määriteltiin erilaisia palkitsemistasoja ja sitä rahankäyttöä alueella. Näitä periaatteellisia asioita käytiin paljon läpi, ja valitettavan yleinen argumentti ainakin meillä Pirkanmaalla oli, että koska me olemme hyvinvointialueista suurin väestöpohjaltaan ja myös budjetiltaan silloin alkuvaiheessa, niin se perustelee sen, että meillä palkkiotasot pitää viedä kaikista korkeimmalle tasolle. Se oikeutti erityisen korkeat palkitsemistasot johtoportaalle aluevaltuustoihin hyvinvointialueilla laajemminkin siitäkin huolimatta, että perussuomalaiset korostivat hyvin voimakkaasti siinä vaiheessa, että on iso ongelma, jos suurin toimija määrittää korkean palkkiotason, koska sen myötä kaikki muut alueet alkavat seuraamaan perässä. Kuulin jälkikäteen, että monilla hyvinvointialueilla seurattiinkin juuri Pirkanmaan esimerkkiä, eli Pirkanmaasta tuli riman asettaja, ja kaikki muut sitten asettivat omaa rimaansa vähän Pirkanmaata seuraten, omaa kokoaan Pirkanmaahan suhteuttaen No, näin varmasti käy laajemminkin kuin hyvinvointialueilla, laajemminkin meillä julkisella sektorilla. Sitä, joka määrittää, miten rahaa käytetään, muut seuraavat perässä, ja omanlaistaan moraalikatoa syntyy siinä ohessa.

Arvoisa puhemies! Edustaja Sillanpää toi hyvän näkökulman keskusteluun. Eli on hieman irvokasta, että vaikka on omalta osaltaan arvokasta se, että hyvinvointialueilla on sitä omaa päätösvaltaa ja autonomiaa sen toimintansa järjestämiseen ja toisaalta varojensa kohdentamiseen, niin toisaalta me myös olemme ulkoistaneet eduskunnassa sitten valtamme suitsia hyvinvointialueita oikeaan suuntaan, mitä tulee esimerkiksi juuri säästöjen toteuttamiseen ja siihen, mihin sitä rahaa pitäisi oikeastaan jäädä ja mihin sitä pitäisi aivan erityisesti kohdentaa. Se tulee näkymään myös hyvinvointialueilla tällaisissa edustaja Sillanpään kuvailemissa esimerkeissä. Eli kun alijäämiä on määrä kattaa, alueilla on isoja säästöpaineita ja tehostamispaineita, niin tullaan tällaisten perimmäisten kysymysten äärelle, mitkä asiat ovat tärkeämpiä kuin toiset. Valitettavasti monilla alueilla on jo nyt huomattu, että kun esimerkiksi näistä ryhmärahoista, niin sanotuista demokratiarahoista eli puolueryhmittymille maksettavista, käytännössä puoluetuista, on valtion toimesta leikattu tai ollaan leikkaamassa, niin siitä huolimatta hyvinvointialueet tekevät itsenäisesti päätöksiä, että tätä leikattua rahaa ei oteta pois näistä ryhmärahoista tai demokratiarahoista, puolueille myönnettävistä etuuksista, vaan se otetaan jostakin muualta. Sama näkyy kaikessa muussakin. Ihmisiltä löytyy hyvin vähän ymmärrystä sille, että johtajien palkkiotasot ovat hyvin korkeita. Ihmisillä ei riitä ymmärrystä sille, että henkilöstön etuisuuksia, heidän taukotilojaan tai siellä tarjottavia kahveja, aletaan kyttäämään, montako kymmentätuhatta euroa niihin menee, ja sitten säästöjä tehdään näihin eikä sinne, mihin valtio tai eduskunta on määrännyt niitä tehtäviksi. Erityisesti tässä omaishoitaja-asiassa, juuri näissä ongelmakohdissa, joita edustaja Lindénkin ja toisaalta edustaja Sillanpää toivat esille, toivoisin, että kun moni meistä tämän salin päättäjistä toimii yhtä aikaa aluevaltuustojen tasolla, niin sinne vietäisiin voimakkaasti se viesti, mikä täältä eduskunnasta yritetään lähettää: käytetään rahoja vastuullisesti siihen, mihin niitä on määrä käyttää, mihin niitä halutaan käyttää ja millä on valtava kansalaisten hyväksyntä. Mutta valitettavasti kun sinne valtuustoon on päästy, monesti se omasta luottamustehtävästä maksettava palkkio tai johtajien korkeat palkkiotasot tai vastaavat leikkauskohteet ovat prioriteettijärjestyksessä viimeisimmät. Harvoin ne ovat siellä ensimmäisten säästölistojen keskellä, vaan ensin säästetään sieltä, missä rahaa on paljon, eikä suinkaan sieltä, missä se raha olisi löysässä, valitettavasti.

Arvoisa puhemies! Omaishoitajat tekevät arvokasta työtä. Siksi esitämme nyt korotusta omaishoidon tuen vähimmäispalkkioihin. Omaishoitajan työllä on arvoa sekä omaishoidettavalle, hoitajalle itselleen että laajemminkin yhteiskunnalle. Omaishoitajia on Suomessa yli 50 000, ja heistä enemmistö on itsekin 65 vuotta täyttäneitä. Omaishoidettavia on niin ikään yli 50 000. Kolmanneksella heistä syynä on muistisairaus, neljänneksellä fyysinen sairaus tai vamma, kymmenesosalla kehitysvamma. Näiden monenlaisten vaikeuksien ja tilanteiden keskellä heitä arjessa auttaa läheinen, ja sillä on erityistä arvoa, jota ei yksin veroeuroilla tai henkilöstöä kouluttamalla voida tuottaa. Vaikka omaishoitajan arki voi olla raskasta, on useimmille työnä myös palkitsevaa pitää huolta läheisestään ja toisaalta olla huollettavana läheisensä toimesta. Yhtään muuta hoitotyötä väheksymättä juuri tälle on tarvetta yhtäältä maassa, jossa väestö ikääntyy vauhdilla, ja toisaalta tässä kulttuurissamme, jossa hoitovastuu on siirtymässä alati enemmän yksilöltä, perheiltä, suvuilta, yhteisöiltä valtion hoidettavaksi. Omaishoidon tuki on tämän kaiken keskellä hieno välimalli. Valtio tukee ja mahdollistaa läheisen hoidon läheiselle. Tällä hallituksen esittämällä lakimuutoksella omaishoidon tuen hoitopalkkion vähimmäismäärää korotetaan. Näin palkkiotaso vastaisi nykyistä paremmin omaishoitotehtävän vaativuutta ja sitovuutta. Aiempaa korkeampi omaishoidon tuen vähimmäispalkkio voisi madaltaa omaishoitajaksi ryhtymisen kynnystä työikäisillä, kun rahallinen korvaus on nykyistä suurempi ja kompensoi siis entistä paremmin niitä menetettyjä ansioita. Tuellaan omaishoidolle valtio myös tietysti osoittaa arvostustaan arvostamilleen asioille. On tietenkin selvää, että tämä hallituksen esitys ja nyt tehtävä korotus ei ratkaise kaikkia omaishoidon ongelmia, haasteita, taloudellisia ja omaishoidon järjestämiseen liittyviä ongelmia, mutta näiden vaikeiden taloudellisten aikojen keskelläkin pidän päätöstä omaishoidon tukemisesta hienona ja oikeana arvovalintana.

Arvoisa puhemies! Oli pakko ottaa vielä yksi puheenvuoro, koska sain huomiota edustaja Kontulalta, joten on pakko käyttää tilaisuus hyväksi. — Niin, onko politiikka realistista, vai onko se oikein? Joku kyynikko voisi ajatella, että se on vain jompaakumpaa näistä. Itse ajattelen, että vaikka ajateltaisiin, että on moraalisesti ylevää nostaa jotakin veroa, jotta varallisuuserot pienenisivät ja jotta valtio saisi tuloja, niin en voi itse pitää sitä oikeana ratkaisuna, vaikka siinä on hyvä tarkoitus, jos se kuitenkin tosiasiallisesti johtaa siihen, että tämä korotettu vero vähentää verotuottoa. Silloin vaikka se on moraalisesti ylevä teko, jolla on hyvä tarkoitus, se johtaa kaikkien kannalta epämieluisaan lopputulokseen. Ellei sitten vain katsota, että on toimittu moraalisesti ylevästi, koska paperilla se miljonääri, joka jätti tulematta, olisi maksanut enemmän veroa tässä maassa, ja että se tekee tästä ratkaisusta oikean. Mutta kuten monissa maissa on huomattu, kun on lähdetty nostamaan perintöveroja tai vastaavanlaisia pääomiin kohdistuvia veroja ylemmäs, niin se on johtanut lopputuloksiin, joissa nämä ihmiset harkitsevat uudelleen sitä, mihin maahan sijoittuvat ja missä maassa tulevat sitten perintöineen verotettavaksi. Se voi tällaisissa maissa, kuten Suomi, jotka vetävät omat veroasteensa tappiin monellakin sektorilla, eivät pelkästään perintöverojen tasolla, johtaa tilanteeseen, jossa kokonaisverokertymä ei itse asiassa veroasteen noustessa kasva. Sehän on juuri se kaikista ikävin mahdollinen kierre, johon valtio voi joutua. Eli kun verotulot eivät riitä, mistä haetaan lisää verotuloja? Veronkorotuksista, ja kun veronkorotuksia tehdään, tänne ei haluta tulla ja täällä olevatkaan eivät pysty maksamaan enempää veroja, ja verokertymät ehtyvät. Siinä ollaan sitten kurjistumisen tiellä, jossa palveluiden asiakasmaksut korottuvat, palvelutaso heikkenee, ansiotulojen ja yrittäjätulojen verotus kasvaa ja lopulta ollaan tilanteessa, että oikeastaan ainoa ratkaisu päästä pois tästä kierteestä on tehdä jotakin niin radikaalia, että siinä sitten varsinkin se rapa roiskuu ja hyvin valitettavallakin tavalla. Tällaisia uudelleen käynnistettyjä valtioita ja valtiokokeiluita on tehty, ja monet niistä ovat päättyneet lopulta hyvin, mutta erityisesti lyhyellä aikajänteellä tällaiset massiiviset verouudistukset ja talouden uudistukset ovat aiheuttaneet aika rumaa jälkeä näissä maissa. Valitettavasti, vaikka se on johtanut pitkällä aikavälillä hyviin lopputuloksiin, lyhyellä aikavälillä tällaisten lopputulosten aikaansaaminen ei onnistu, ja ne voivat olla vaikeita saada demokratioissa läpi, kun pinna ei kestä.